Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Historia - Suomen suurlähetystö, Tallinna : Suurlähetystö : Historia

SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Tallinna

Embassy of Finland
Kohtu 4, 15180 Tallinn, Estonia
Puh. +372-6103 200
S-posti: sanomat.tal@formin.fi
Eesti | Suomi | English | Svenska | facebook | 
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
 

Historia

Suurlähetystö, näkymä Harju-kadulta.Suomi ja Viro solmivat diplomaattiset suhteet nuorina, juuri itsenäistyneinä valtioina. Virallisesti ne eivät katkenneet edes puoli vuosisataa kestäneellä neuvostokaudella. Suhteet palautettiin Viron itsenäistyttyä uudelleen 1991.

Virolle avautui vuonna 1918 mahdollisuus saavuttaa valtiollinen itsenäisyys. Ensimmäinen askel otettiin marraskuussa 1917, jolloin Viron Maapäivät (Eesti Maapäev) julisti itsensä korkeimmaksi vallan haltijaksi. Pietarissa bolsevikit olivat sillä välin kaapanneet vallan ja hajottivat lailliset Maapäivät myös Virossa. Maapäivät jatkoi kuitenkin toimintaansa maan alla.

Bolsevikkien paettua hyökkäävien saksalaisjoukkojen tieltä Maapäivien valtuuttamat pelastuskomitean jäsenet Konstantin Päts, Jüri Vilms ja Konstantin Konik julistivat Viron itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918.

Näkymä Tallinnasta, kuva suurlähettiläs Wuorimaan kokoelmastaNäkymä Tallinnasta, kuva suurlähettiläs Wuorimaan kokoelmasta

Suomen ensimmäinen diplomaattinen edustaja Virossa oli konsuli Toivo T. Kaila, jonka puoli vuotta aiemmin itsenäistynyt Suomi lähetti Tallinnaan vuoden 1918 toukokuussa. Euroopassa raivosi ensimmäinen maailmansota ja Saksan keisarillinen armeija oli miehittänyt Baltian.

Hotellissa asunut Kaila avasi siellä Suomen konsulaatin saksalaisten suostumuksella. Konsulaatin päätehtävänä oli matkustuslupien hankkiminen sodan jalkoihin jääneille suomalaisille. Kailan konsulikauden kohokohta oli valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin ja ulkoministeri Otto Stenrothin vierailu Tallinnassa 25.9.1918, jolloin he tapasivat Hessenin prinssin Friedrich Karlin; miehen josta hieman myöhemmin oltiin leipomassa Suomen kuningasta.

Kailan siirryttyä marraskuun alkupuolella takaisin Helsinkiin valtioneuvosto nimitti 17.12.1918, uudeksi Suomen Tallinnan-konsuliksi insinööri Yrjö Putkisen, joka oli aiemmin toiminut kaupan ja teollisuuden johtotehtävissä Suomessa ja Venäjällä, viimeksi Pietarissa pyörätehtaan johtajana. Liike-elämän edustajan nimittäminen konsuliksi Tallinnaan heijasteli sitä kiinnostusta, joka Suomi tunsi Viron talouselämää ja maasta hankittavia elintarvikkeita kohtaan. Jo heti vuoden 1919 alkupuolella uuden konsulin keskeiseksi tehtäväksi tulikin suomalais-virolaisten taloudellisten kontaktien hoitaminen.

Suomi tunnustaa Viron

Konsulin lähettäminen itsenäiseen Viroon osoitti Suomen suhtautuvan naapuriinsa uudella tavalla. Helmikuun 18. päivänä Oskar Kallas, Viron edustaja Suomessa, näet kääntyi Suomen ulkoasiainministeriön puoleen ja pyysi, että Suomen hallitus ottaisi ensi tilassa keskusteltavaksi Viron tasavallan itsenäisyyden tunnustamisen, johon ulkoasiainministeriö vastasi, että Suomen hallitus oli lähettämällä diplomaattisen edustajan Viroon ja vastaanottamalla Viron hallituksen diplomaattisen edustajan osoittanut "tosiasiallisesti kohtelevansa Viroa riippumattomana, täysivaltaisena valtiona", toisin sanoen tunnustaneensa Viron itsenäisyyden de facto.

Pelkästään konsulipohjalla toimiminen ei pitkään tyydyttänyt Viroa. Suomalaisten vapaaehtoisten osallistuminen Viron vapaussotaan oli vilkastanut maiden välistä kanssakäymistä. Viro halusi korkeamman tason diplomaattiyhteyksiä Suomen kanssa. Ehdotus saikin vastakaikua Helsingissä. Suomen 'valtiolliseksi edustajaksi' nimitettiin A. Osw. Kairamo. Kairamon kausi jäi saksalaissympatioista ja osin henkilökohtaisesta motivaation puutteesta johtuen varsin lyhyeksi.

Kairamo sai seuraajan jo 19. syyskuuta 1919, jolloin Suomen väliaikaiseksi edustajaksi Viroon nimitettiin filosofian kandidaatti Erkki Reijonen. Reijonen oli Rudolf Holstin puoluetoveri edistyspuolueesta. Hän oli toiminut liikealalla ja sanomalehtimiehenä. Lisäksi hän oli opiskellut yliopistossa viron kieltä ja työtehtävissään matkustellut Virossa seuraten siinä sivussa maan lehdistön kirjoittelua.

Lokakuussa konsuli Putkinen palasi Suomeen ja Suomen Viron-edustus jäi Reijosen hoidettavaksi. Reijosen pyyntöjen vauhdittamana asetettiin Tallinnaan uusi konsuli 24.10.1919. Tehtävään nimitettiin filosofian tohtori Hjalmar Göös, joka saman vuoden alkupuolella oli toiminut Viron Avustamisen Päätoimikunnan pääintendenttinä Virossa.

Kesäkuussa 1920 Oskar Kallas kääntyi uudelleen ulkoministerin puoleen pyytäen Suomea tunnustamaan Viron itsenäisyyden. Ulkoministerinä toimi nyt Holsti. Muutamaa päivää myöhemmin 7. kesäkuuta tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg päätti tunnustaa Viron itsenäisyyden de jure ensimmäisenä valtiona maailmassa. Kallas sai Suomen hallitukselta käyttöönsä lentokoneen, jolla hän viipymättä lähti viemään itsenäisyyden tunnustamista koskevat asiakirjat Tallinnaan.

Muutto Toompealle

Näkymä suurlähetystöön Harju-kadultaNäkymä suurlähetystöön Harju-kadulta

Putkisen konsulikaudella ratkaistiin väliaikaisesti konsulaatin polttava tilakysymys sotapakolaisten täyttämässä Tallinnassa. Valtamerentakainen OY vuokrasi konsulaatille puolet konttorihuoneistostaan Nunne-kadulla, ja Virossa kartanon omistanut paroni August Wrede auttoi lainaamalla edustustiloihin tarvittavat kalusteet.

Konsulaatin henkilökunnan ponnistelut tilanahtauden poistamiseksi eivät valtion silloisen rahapulan vuoksi tuottaneet tulosta, vaikka Tallinnan edustusto oli henkilökunnaltaan tuolloin Suomen suurimpia ulkomaan edustustoja. Sen kautta hoidettiin myös Riian edustus vuosina 1920-1926.

Vuonna 1923 pääministeri Konstantin Päts tarjosi Suomen valtiolle vuokrattavaksi osaa omistamastaan 2000 neliön kiinteistöstä Toompealla katujen Kohtu 4 ja Pikk Jalg 14 välistä. Samanlaisen ehdotuksen Päts teki myös Unkarille. Molemmat maat hyväksyivät ehdotuksen ja edustustot sijoitettiin Pikk Jalg-kadun puoleiseen rakennukseen.

Samana vuonna Viro sai Suomesta kovan luokan lähettilään, kun itse Rudolf Holsti nimitettiin tehtävään. Holsti oli tunnettu Viron-ystävä. Hän suhtautui optimistisesti Viron taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehittymiseen, ja virolaisiin yleensä.

Muutaman lähettiläsvuoden jälkeen Holsti oli entistä vakuuttuneempi. "Tosiasia kuitenkin on, että monella alalla Viro nousee ihmeteltävän nopeasti", hän hehkutti ja vetosi samalla suomalaisiin asiantuntijoihin, joiden mukaan Viron koululaitos ja poliisi olivat uudenaikaisempia ja kehittyneempiä kuin Suomessa. Holsti uskoi myös Viron talouselämään ja piti vastaan väittäjiä tahallisina pessimisteinä.

Konstantin Päts ajautui taloudellisiin vaikeuksiin Harjupankin konkurssin myötä ja tarjosi Suomelle mahdollisuutta ostaa koko omistamansa kiinteistö. Holstin ja lähetystösihteeri Niilo Orasmaan mielestä kaupat kannatti tehdä, koska 1850 rakennettu päärakennus oli peruskorjattu pari vuotta aiemmin ja sijaitsi keskeisellä paikalla. Kolmen erillisen rakennuksen muodostamassa asuinkompleksissa oli yhteensä 55 huonetta.

Orasmaa perusteli Suomen tarpeisiin liian suurten ja hiukan epäkäytännöllisten tilojen hankkimista arvovaltanäkökohdilla. Hänen mielestään Suomen Tallinnan-lähetystölle asetetaan "suuremmat vaatimukset kuin minkään muun maan lähetystölle, (koska) sillä on paikallisen väestön tietoisuudessa ensimmäisen lähetystön paikka ja se voi tehdä todella monipuolista työtä täällä".

Pitkän harkinnan, Holstin arvovallan ja asiaa tutkimassa käyneen valtuuskunnan vierailun jälkeen eduskunta siunasi hankinnan marraskuussa 1926 , jonka jälkeen valtio päätti ostaa kiinteistön 25 miljoonan Viron markan kauppahinnasta. Kauppakirja allekirjoitettiin Tallinnassa 30. marraskuuta 1926. Edustavampaa paikkaa lähetystölle olisi Tallinnasta tuskin löytynyt.

Konstantin Päts vuokrasi itselleen Kohtu-kadun puoleisen talon suullisella sopimuksella aina kesään 1940, jolloin hänen presidenttikautensa päättyi Viron miehitykseen. Myös Unkarin lähetystö jatkoi kiinteistössä vuokralaisena, kunnes se vuonna 1928 siirsi edustustonsa Helsinkiin.

Vakiintumisen kausi sotien välissä

Rudolf Holsti siirtyi Kansainliitto-edustustoon Geneveen 1927. Hänen seuraajakseen Tallinnaan nimitettiin filosofian maisteri Aarne Wuorimaa, joka siirtyi Tallinnaan Pariisista. Ensitöikseen Wuorimaa osallistui laulujuhlille. Näkemästään ja kuulemastaan haltioituneena Wuorimaa sanaili: "Osoittaa todella valtavaa kansallishenkeä ja harrastusta se seikka, että kymmenesosa koko kansasta kokoontuu yhteen kansallisille laulujuhlille ja korkealle kehittynyttä musiikkiharrastusta näyttää se, että laulajien lukumäärä yhteiskuorossa nousi 14000:een ja soittajien määrä soittokunnissa 2000:een."

Holstin tavoin Wuorimaakin näki heimosuhteiden parantamisen esteenä lähinnä suomalaisten epäluuloisuuden. Hänen mielestään suomalaisten oli Viroa arvostellessaan muistettava, kuinka vaatimattomista oloista maa oli ponnistanut. Viron senhetkinen yhteiskunnallinen ja taloudellinen rakenne oli lähettiläämme mukaan tulosta erinomaisen nopeasta kehityksestä.

Toki Wuorimaa löysi kielteisiäkin piirteitä. "Vaikka kateutta onkin olemassa joka paikassa, on se Virossa silmiinpistävämpi kuin mitä muualla olen huomannut. Tämä luonteenpiirre ei yksinomaan rajoitu sisäisiin henkilökohtaisiin, puolueiden välisiin ym. asioihin, vaan on sitä huomattavissa uloskin päin. Sanomalehdistöstä pilkistää vahingoniloa siitä, että esimerkiksi Suomelle ei ole käynyt hyvin tai kateustuntein todetaan toisen saavuttama menestys. Yksityiskeskusteluissa panee myös silloin tällöin merkille saman piirteen."

Epäkohdista huolimatta Wuorimaa luotti Viron tulevaisuuteen. Suomen ja Viron välinen viisumivapaus astui voimaan 1927. Vuonna 1929 poistettiin passipakkokin ja maiden välillä voi matkustaa paikallisen nimismiehen myöntämällä matkailukortilla.

Viisumitulojen loppuminen ja samaan aikaan alkanut maailmanlaajuinen lama vaikuttivat negatiivisesti lähetystön tuloihin. Henkilökuntaa jouduttiin supistamaan. Vuoteen 1933 tultaessa lähetystössä oli töissä enää kuusi henkilöä, kun kymmenen vuotta aiemmin työntekijöitä oli ollut peräti kolmetoista.

Resurssien vähenemistä pyrittiin kompensoimaan luomalla Viroon kunniakonsuliverkosto. Narva-Jõesuussa Suomella oli varakonsuli jo vuodesta 1921. Tallinnalainen liikemies Joakim Puhk nimitettiin vuonna 1927 sinne Suomen pääkonsuliksi. Seuraavina vuosina nimitettiin varakonsulit Tarttoon, Pärnuun, Narvaan, Valgaan, Kuressaareen ja Paldiskiin. Viimeinen varakonsulinvirasto perustettiin Haapsaluun kesällä 1934.

Kunniakonsulin tehtäviin kuului Suomen edunvalvonta talouselämässä ja lehdistössä, tietojenkeruu, lähetystön toimeksiantojen täyttäminen sekä luonnollisesti suomalaisten avustaminen. Varsinkin kylpyläkaupungeissa, kuten Pärnussa, kävi tuolloinkin paljon suomalaisia. Tartossa konsuli Oskar Rütli järjesti säännöllisesti suomen kielen kursseja.

Viron ja Suomen suhteissa 1930-luku merkitsi suurimpien riitakysymysten hautaamista. Muistutus heimosuhteiden haavoittuvuudesta saatiin joulukuussa 1935, kun eräät IKL:n nuorisojärjestön edustajat sekaantuivat kaappaushankkeeseen Virossa. Wuorimaan seuraajana elokuussa 1933 aloittanut Paavo J. Hynninen kertoi virolaisten loukkaantuneen suomalaisten menettelystä ja välitti varmemmaksi vakuudeksi Helsinkiin erään virolaisen älymystön edustajan purkauksen. "Meidän kansallisia ja valtiollisia tunteitamme on jatkuvasti loukattu. Syntyy kysymys, onko heimotyön aate ehkä siinä, että toimitetaan käsikranaatteja meidän rannikoillemme."

Paavo J. Hynninen ehti isännöidä Suomen Tallinnan-lähetystöä kaikkein pisimpään, reilut seitsemän vuotta kesästä 1933 loppukesään 1940, jolloin suursota ja Neuvostoliiton miehitys pakottivat sulkemaan lähetystön. Hynnisen kaudella lähetystön toiminta oli jo kaikin puolin ehtinyt vakiintua; osoite oli sama, henkilökunnan määrä oli vakiintunut ja kiinteistön sisustaminen oli vihdoin saatu päätökseen.

Lähetystön sulkeminen

Syksyllä 1939 Viro oli pakotettu taipumaan Neuvostoliiton painostukseen. Puna-armeijalle oli luovutettava tukikohtia eri puolilta maata. Tallinnan lähetystössä aloitettiin varotoimet neuvostomiehityksen varalta. Salaisia asiakirjoja tuhottiin ja omaisuuden siirtoa valmisteltiin. Tilanne pysyi kuitenkin vakaana talvikauden, ja lähettiläs Hynninen allekirjoitti maiden välille solmitun uuden kauppasopimuksen keväällä 1940.

Huhtikuussa presidentti Päts sanoi syitä selvittämättä irti suullisen vuokrasopimuksensa. Kesäkuussa neuvostohävittäjä ampui alas Helsinkiin matkalla olleen Aero Oy:n matkustajakone Kalevan. Punalaivasto sulki Tallinnan sataman ja neuvostoliitto vaati Viroon neuvostoystävällistä hallitusta. Viron hallitus hyväksyi toivottomassa tilanteessa Neuvostoliiton vaatimukset.

Päts vangittiin 30.7.1940. Vielä samana aamuna hän oli toimittanut Suomen lähetystöön muistion, jossa hän ehdotti Viron ja Suomen valtioliittoa. Hynninen informoi asiasta Suomen ulkoministeriötä, mutta tapahtumien kulkua ei voinut enää estää. Suomen Moskovan-lähettiläs sai 12. elokuuta nootin, jossa Suomea vaadittiin sulkemaan kaikki lähetystönsä Baltian maissa kahden viikon kuluessa ilmoituksesta. Lähetystösihteeri Uno Salomon Koistinen sammutti viimeisen kerran valot Tallinnan lähetystöstä 24.8.1940 maksettuaan irtisanotulle virolaiselle henkilökunnalle kahden kuukauden palkan.

Jo viikkoa aiemmin Suomi oli tunnustanut tosiasiat ja pyytänyt Moskovan lähetystöä tiedustelemaan, oliko Neuvostoliitto halukas ostamaan Suomen lähetystörakennuksen Tallinnassa. Rakennuksen hankinta oli osoittautunut huonoksi sijoitukseksi, koska ostohetkellä kiinteistöjen hinnat Tallinnassa olivat korkealla.

Hynninen arvioi kiinteistön nimellisarvon laskeneen vuoteen 1939 mennessä lähes kolmanneksella. Virolaisten "markkinavoimien" uhriksi joutunut Suomi toivoi hyötyvänsä Viron uudesta komennosta. Hynninen ei nimittäin uskonut sen paremmin virolaisten kuin venäläistenkään kommunistien ymmärtävän kannattavuusnäkökohtien päälle, vaan ehdotti kiinteistön myymistä vähintään hankintahinnalla. Kaupasta ei tullut mitään, mutta Suomi sai sentään talon vuokrattua. Alhainen vuokra ja epävarma poliittinen tilanne kannustivat kääntymään uudestaan Moskovan puoleen. Lokakuussa 1940 valtioneuvosto päätti, ilmeisesti presidentti Kyösti Kallion aloitteesta, valtuuttaa ulkoasiainministeriön ryhtymään toimenpiteisiin kiinteistön vaihtamiseksi Neuvostoliiton haltuunsa ottamaan Viron lähetystörakennukseen Helsingissä. Paikallaan polkeneet neuvottelut tyrehtyivät jatkosotaan.

Saksalaismiehityksen aikana lähetystörakennus oli aluksi saksalaisen sotaoikeuden ja myöhemmin SS-joukkojen sekä järjestyspoliisin käytössä. Syyskuussa 1944 puna-armeijan valloittaessa Tallinnan lähetystörakennus siirtyi Neuvostoliiton käsiin. Virallisesti kiinteistö luovutettiin Neuvostoliitolle 1947 osana Pariisin rauhansopimuksen mukaisia taloudellisia järjestelyjä. Neuvostokaudella rakennus oli muun muassa Tallinnan teknisen korkeakoulun ja Viron kansalliskirjaston käytössä.

Diplomaattisuhteiden palautus

Ennen Viron uudelleen itsenäistymistä Suomella ei ollut varsinaista edustustoa Tallinnassa. Suomen Leningradin pääkonsuliviraston konsulipiste toimi kuitenkin Tallinnassa eri muodoissa jo vuodesta 1970 alkaen. Konsulipisteen käyttöön oli 1980-luvulla vuokrattu huoneisto Mustamäeltä, osoitteesta Sütiste tee 12-1.

Vuosikymmenen loppupuolella Neuvostoliiton ote höltyi, mikä mahdollisti Virossa alkaneen itsenäisyysliikehdinnän. Olot vapautuivat ja viisuminhakijoiden määrä alkoi kasvaa räjähdysmäisesti: vuonna 1988 Tallinnassa myönnettiin 4200 viisumia, seuraavana vuonna 44 500 ja sitä seuraavana jo 94 600.

Suomen ulkoministeriö löysi konsulipisteelle uudet tilat Liivalaia-kadulta. Muutto tapahtui huhtikuussa 1990. Konsuli Eija Kaupin aikana vakinaisen henkilökunnan määrä kasvoi ensimmäisenä toimintavuotena kolmesta yhdeksään. Vaikka heidän lisäkseen ruuhkaa oli purkamassa seitsemän apulaista, viisumia joutui pahimmillaan odottamaan kuukausia. Tuosta ajasta lehtikuviin ikuistuivat kadulla tuoleineen jonottavat viisuminhakijat.

Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991. Suomi teki 25.8. päätöksen diplomaattisuhteiden palauttamisesta Viron kanssa. Suomen Tallinnan suurlähetystö aloitti virallisesti toimintansa 16.9.1991 Liivalaian konsulaatin tiloissa va. asianhoitaja Eija Kaupin johdolla.

Viisikymmentä vuotta Suomen edellisen lähetystön lakkauttamisen jälkeen Suomessa käytiin vilkasta keskustelua uudesta Suomen Viron-suurlähettiläästä. Lehtien palstoilla Tallinnaan povattiin ja toivottiin kulttuurielämän edustajaa, mutta toisin kävi. Paikalle valittiin lopulta 1.10.1991 ulkoasiainministeriön karrieerivirkamies ja vankka Viron-tuntija Jaakko Kaurinkoski. Suurlähettilään residenssille löydettiin tilat Nõmmen puutarhakaupunginosasta.

Kaurinkoski lähetti ensimmäisen raporttikirjeensä maaliskuussa 1992. Puoli vuotta itsenäisenä valtiona oli ollut Virolle kovaa aikaa.Vaikka talvi onneksi oli lauha, toi se mukanaan koettelemuksia, joihin ei täysin ollut varauduttu. Kun itsenäisyyden ensimmäistä vuotta oli vietetty loppui tammikuussa ensin leipä, sitten tuli kylmä ja autot jäivät seisomaan. Viro sai EY:ltä viljaa ja Suomelta öljyä. Näillä toimituksilla päästiin pahimman yli.

Kaurinkoski oli vaikeuksista huolimatta luottavainen. Virolaiset kestivät vuoden kahden ensimmäisen kuukauden koettelemukset, eivät suinkaan nurkumatta, mutta tyynenä eikä yhteiskunnallista liikehdintää ollut sen enempää virolaisen kuin venäläisenkään väestönosan piirissä. Itsehillintä ja kurinalaisuus, jotka tekivät Viron itsenäisyystaistelusta verettömän, auttoivat myös talven vaikeuksien yli.

Paluu Toompealle

Toimitilojen ahtautta ei lieventänyt lisätilojen vuokraaminen eikä konsulipisteen avaaminen Tartoon keväällä 1992. Ulkoministeriö piti parhaana vaihtoehtona vanhan lähetystötalon takaisinsaamista. Neuvottelut asiasta alkoivat jo syksyllä 1991, jolloin myös ulkoministeri Paavo Väyrynen kävi tutustumassa lähetystörakennukseen Toompealla. Suurlähettiläs Kaurinkoski ja ulkoministeri Lennart Meri allekirjoittivat esisopimuksen kiinteistön palauttamisesta saman vuoden joulukuussa. Vastavuoroisesti Suomi sitoutui hankkimaan Virolle tämän vanhan lähetystötalon Helsingin Kaivopuistossa.

 Martti Ahtisaari ja Lennart MeriMartti Ahtisaari ja Lennart Meri lähetystötalon avajaisissa 1996

Kiinteistö luovutettiin virallisesti takaisin Suomelle, kun ulkoministeri Heikki Haavisto piipahti Tallinnassa 22.6. 1993. Neuvostoaikoina rapistuneiden tilojen remontti aloitettiin marraskuussa 1994. Tasan kaksi vuotta myöhemmin suurlähettilääksi juuri nimitetyllä Pekka Oinosella oli kunnia järjestää lähetystötalon juhlalliset avajaiset, joihin osallistuivat myös presidentit Martti Ahtisaari ja Lennart Meri.

Kautensa loppupuolella Pekka Oinonen luonnehti Suomea ja Viroa ystävinä ja kilpailijoina tuoden esimerkeiksi yhtäältä Suomen tuen Viron pyrkimyksille päästä EU:n jäseneksi ja toisaalta laivasaartokiistan 1998. Vuonna 2001 suurlähettilääksi nimitettiin Jaakko Blomberg, jonka kaudella Virosta tuli unionin jäsen. Blomberg arvioi kanssakäymisen rajan madaltuneen entisestään - maiden välissä ei ole enää paljon muuta kuin vettä - mutta yhteisen perinnön, kieli- ja kulttuuriyhteyden säilyttämisen elävänä vaativan silti lisäpanostusta.

1. syyskuuta 2005 Suomen suurlähettilääksi Tallinnaan nimitettiin Jaakko Kalela, joka aloitti Urho Kekkosen ulkopoliittisena neuvonantajana 1973 ja teki sen jälkeen pitkän uran presidentinkansliassa ennen siirtymistään ulkoministeriön palvelukseen.

Suomen edustajat Tallinnassa

Erkki Reijonen va. valtuutettu 1919-1920
                            va. asiainhoitaja 1920-1921
                            lähettiläs 1921-1923
Rudolf Holsti lähettiläs 1923-1927
Aarne Wuorimaa lähettiläs 1928-1933
Paavo J. Hynninen lähettiläs 1933-1940
Jaakko Kaurinkoski suurlähettiläs 1991-1996
Pekka Oinonen suurlähettiläs 1996-2001
Jaakko Blomberg suurlähettiläs 2001-2005
Jaakko Kalela suurlähettiläs 2005-2010
Aleksi Härkönen suurlähettiläs 2010-2014
Kirsti Narinen suurlähettiläs 2014-

Lähteet:

Heikki Rausmaa: Suomen tasavallan edustus Tallinnassa (1996)
Ulkoministeriön arkistot
Kuvat Tuglas-seuran ja ulkoministeriön arkistoista

Tulosta

Tämä dokumentti

Muualla verkossa

Päivitetty 17.9.2014


© Suomen suurlähetystö, Tallinna | Tietoa palvelusta  | Yhteystiedot