Jaak Jõerüüt, Viron Suomen-suurlähettiläs 1993–1997 uskoo, että molemmin puolin lahtea ihmisillä on liian kapea kuva naapurimaastaan.
Viron naapurimaat sattuvat julkisuudessa suuremman mielenkiinnon kohteiksi eri syistä. Ruotsi ja Latvia suhteellisen harvoin ja esimerkiksi silloin, kun Ruotsin kuningas saapuu Viroon tai Yhdysvaltojen presidentti matkustaa Latviaan. Venäjä on mielessä usein, sillä aina löytyy joku Žirinovski sanomaan meistä jotain ilkeää, minkä kautta voimme sitten purkaa masokistisia kansallisia kompleksejamme. Lähinnä sydäntä on kuitenkin veljeskansa suomalaiset. Jopa parlamenttivaalit pidetään meillä parin viikon sisällä toisistaan.
Naapurimaan presidentinvaalit tuskin koskettavat perusvirolaista niin voimakkaasti kuin niitä fennofiilejä tai fennomaaneja, joiden muisti nostaa esiin mehukkaita paloja menneisyydestä. Urho Kaleva Kekkosen neljännesvuosisadan mittaisen presidenttikauden loppu muistetaan, mutta entä alku? Vuonna 1956 hän voitti vastaehdokkaansa Fagerholmin vain kahden äänen turvin eli yhden valitsijamiehen ansiosta. Samalla vaalikierroksella asetettiin myös valtakauttaan lopettava presidentti Juho Kusti Paasikivi tämän itsensä tietämättä ehdokkaaksi. Mikä tietenkin vaikutti lopputulokseen. Vaikkakin laillista, nyky-Suomessa tai Virossa se tuskin kävisi päinsä.
Herkullista on myös veivata ikivihreää aihetta: kuka on ollut Viron suhteen ystävällismielisin suomalainen valtionpäämies? Tallinnan ja Helsingin välisen laivaliikenteen käynnistäjä ja Tartossa vironkielisen puheen pitänyt Kekkonen? Vai taannoiset tukijamme tiellä Euroopan Unioniin: Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen?
Tunnen Suomea jossain määrin, olen asunut siellä neljä vuotta. En kuitenkaan voi väittää tietäväni, minkälainen mielikuva ns. keskivertosuomalaisella on Virosta ja keskivertovirolaisella Suomesta. Voimme muodostaa kuvan vain henkilökohtaisten kokemustemme ja joidenkin kaikille julkisten faktojen pohjalta. Kokemus voi olla kuitenkin kapellimestarin, bussinkuljettajan, poliitikon tai pankkiirin - ja niin mielikuvista tulee erilaisia.
Pikkuveli varttuu hitaasti
Koostimme Esko Ollilan kanssa kolme vuotta sitten maiden hallituksille raportin, joka sai nimekseen Viro ja Suomi Euroopan Unionissa. Törmäsimme tietysti väkisinkin myös ns. isoveli-teemaan. Suomalaiset olivat tottuneet katsomaan nenänvarttaan pitkin Neuvostoliitosta irtautuneita ja köyhiä sukulaisiaan. Näin kaikesta auttamisvalmiudesta huolimatta (johon välillä sekoittui ymmärrettävää oman edun tavoittelua). Minusta tuntuu, että kuva on muuttunut ja muuttuu vielä. Valtioiden muodollinen tasa-arvo Euroopan Unionin pöytien takana jättää jäljen lukemattomien poliitikoiden ja virkamiesten tietoisuuteen, josta se heijastuu lehdistöön ja edelleen tavallisten ihmisen keskuuteen. Muodollisuus täyttyy millimetri kerrallaan sisällöllä. Suomalaiset tietävät, että heidän maansa on hyvässä kunnossa ja yhteiskunta vakaa, mutta he tiedostavat jo senkin, että myös Virolta on opittavaa.
Viron vetovoimainen talouselämä ja verotusjärjestelmä ovat herättäneet kansainvälistä huomiota. Yksi maamerkki on tammikuussa Herald Tribunessa ilmestynyt Suomi-Viro -teemainen artikkeli. Siinä suomalaiset tunnustivat, että yhteiskunnan kehittämiseksi tarvitaan uusia ideoita ja niitä voisi saada myös Virosta. Viro voi toimia herätyskellona. Silti Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes pelkää, että jos Suomi poikkeaa kurssiltaan, hyvinvointiyhteiskunnan "lintukodosta", siihen iskee "virolaistuminen", termiä kuitenkaan tarkentamatta. Lopuksi talousministeri Pertti Rauhio myöntää, että vaikka edellinen verouudistus tehtiin Ruotsista ja Saksasta mallia ottaen, seuraavalla kerralla tulisi ottaa Viron malli mukaan. Pieni artikkeli, mutta merkki suuresta muutoksesta ajattelussa.
Asianmukaista kuvaa etsimässä
On kysytty: onko suomalaisten kuva Virosta tarkempi vaiko päinvastoin. Uskon, että tähän kysymykseen ei ole ammentavaa vastausta. Itse en varmastikaan ole objektiivinen. Minulla on Suomessa hyviä ystäviä ja paljon hyvänpäivän tuttuja. Olen kokenut suomalaisten ylpeän, vanhanaikaisen totisen, liikuttavan isänmaallisuuden. Olen kokenut myös heidän pyrkimyksensä opettaa ja neuvoa virolaisia joka askelella, kyllästymiseen asti. Tiedän yhtä ja toista heidän poliitikkojensa petollisuudesta ja toisten todellisesta veljesavusta.
Tunnen suomalaisia, jotka muistelevat yhä uudelleen miten viime sodan aikana Neuvostoliiton lentokoneet nousivat Virosta Suomea pommittamaan, ja toisia, jotka puhuvat ainoastaan virolaisista vapaaehtoisista suomalaisten sotiessa itänaapuria vastaan eli JR 200:sta. Tiedän virolaisia, jotka näkevät suomalaisissa vain Tallinnan satamassa hoipertelevat juoppoporot ja muutamia, jotka ovat älyttömässä ihailunhuumassaan kertoneet virolaislehdille, että Suomessa hautakivetkin ovat kauniimpia kuin Virossa.
Virolaiset eivät varmastikaan ole adekvaatteja silloin, kun suomalaisia pidetään lähinnä Tallinnasta kärrykaupalla olutta raahaavina rahtareina. Yhtä epäasianmukainen oli suomalaisten ammattiyhdistysten taannoinen arvio siitä, että työvoiman liikkuvuuden täysi vapauttaminen Euroopan Unionissa johtaisi satojentuhansien ihmisten valumiseen Virosta Suomen paratiisiin töihin.
Tosiasiassa molemmin puolin Suomenlahtea monilla ihmisillä on kapea, jos kohta omissa raameissaan asianmukainen kuva naapurista. Yleisemmän ja laajemman kuvan puuttumista rajoittaa se banaali tosiasia, ettei kummankaan maan kouluissa opiskella naapurimaan historiaa ja nykypäivää kovinkaan perusteellisesti. Maailma on yhtä kirjava kuin on siellä asuvien ihmisten ihon- tai silmien väri eikä lopullista suomalais-ugrilaista totuutta ole. Onneksi.
Viimeisten viidentoista vuoden aikana on kahden maan välille kuitenkin solmiutunut monia pysyviä siteitä. Valtionpäämiehistä ja hallitusten johtajista alkaen keskinäinen kanssakäyminen on tiivistä ja suhteet ovat erittäin hyvät kaikilla tasoilla: poliitikot, ministeriöiden virkamiehet, organisaatioiden edustajat, erikoisalojen ammattilaiset, perheet sekä kansa ns. ruohonjuuritasolla. Tällainen vuorovaikutus vaatii molemminpuolista tahtoa, edellyttää ja tuottaa samalla myös keskinäistä vertaisuutta.
Vain yksi kummajainen syntyi tähän tiheään suhdeverkkoon parikymmentä vuotta sitten ja on pysynyt tähän päivään asti.
Suomessa on olemassa Viro-yhdistysten liitto, joka on katto-organisaatio, sillä seuroja on kymmeniä. Virosta vastaava virallinen partneri puuttuu, mikä tosin ei ole ihmisten kanssakäymistä koskaan estänyt. Se on samanlainen selittämätön erilaisuus kahden maan välillä kuin eräs arkkitehtuuriin ja rakentamiseen liittyvä kontrasti. Helsingissä ei näytä olevan aikomustakaan rakentaa mini-Manhattania, vaikka siellä on yhtä tukeva graniittiperusta kuin oikealla Manhattanilla. Virolaiset sen sijaan ponnistavat pilvenpiirtäjiä pystyyn vaikka juoksuhiekalle. Siinäpä mitä parhain teema psykologeille analysoitavaksi.
Presidentinvaalit yllättivät
Toiselle kierrokselle päässyt presidenttiehdokas Sauli Niinistö yllätti monella tapaa. Sillä, että juuri hän eikä pääministeri Matti Vanhanen pääsi jatkoon. Sillä, että ero voittajaan Tarja Haloseen oli lopulta vain 3,6 %. Ensimmäisellä kierroksellahan ero oli vuorenkorkuinen ja istuvan presidentin suosio kansan keskuudessa uskomattoman korkea, yli 90 %. Yllätys oli varmasti myös se, että tähän asti NATO-teemaa on vältelty kaikissa vaaleissa äänimäärän vähentymisen pelossa, mutta Sauli Niinistö aiheen aktiivisena käsittelijänä ja tunnettuna NATO-mielisenä sai kuitenkin erittäin paljon ääniä. Suomessa on näiden vaalien jälkeen enemmän eväitä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja muillakin poliitikoilla ehkä rohkeutta puhua asioista suoraan.
Mutta vastavalittu, taas kuudeksi vuodeksi presidentin tuolille istuva Tarja Halonen tuntee Viron hyvin ja on varmasti Viron ystävä. Jo ulkoministeriaikoina häntä nähtiin Virossa yksityismatkoilla, taidekursseilla ja viron kieltä oppimassa. Koska hänet tunnetaan hyvin myös kansainvälisesti, meillä on asiasta pelkästään hyvä mieli, johon sekoittuu ymmärrettävää hyödyntavoitteluajattelua.
Lopuksi yksi alitajuntaan tunkeva väite. En päässyt näidenkään vaalien aikaan irti tunteesta, että virolaiset, vähintään joskus ja jotkut, seurasivat tapahtumaa kuin oman presidentin valintaa. Lahdentakainen elämä koskettaa usein tietoisuutemme syvimpiä kerroksia. Ehkäpä kysymyksiä muotoillaan a la: millaista Virossa olisi nyt, jos meilläkin olisi sodan jälkeen jatkunut valtion rauhanomainen kehitys? Vaikkapa estlandisierungin uhalla.. Jos meidän demokratiakokemuksemme olisi yhtä pitkä kuin suomalaisilla, olisiko kansanedustajien pääsyllä parlamenttiin suorempi yhteys heidän keräämiinsä ääniin?! Olisiko Virossakin luovuttu valitsijamiehistä ja siirrytty suoraan presidentinvaaliin. Milloin se olisi tapahtunut, vuonna 1975? Vuonna 1988?
Mutta tietysti, jokainen kantakoon kuormansa itse. Silloinkin kun kuormana on kansan kohtalo.
Päivitetty 15.2.2006
